Torronsuon kansallispuisto, Etelä-Suomen erämaa

Torronsuo – Etelä-Suomen erämailla, Torronsuon kansallispuisto

Torronsuo kutsuu kulkijaa; pohjoisen maaruskaa matkiva rahkasammal on vielä syksyn jäljiltä punehtunut, ja Torronsuon kansallispuiston aavaa maisemaa riittää yhtä pitkälle, kuin silmä kantaa. Jostain kuuluu kapustarinnan haikea vihellys.

Torronsuo, Torronsuon kansallispuisto, Tammela. Maat ja kaupungit jakavat mielipiteitä, mutta harvassa ovat he, jotka eivät pidä luonnosta. Tahdonkin uskoa, että jokaisessa meissä asuu pieni retkeilijä: toisissa luonnostaan, toisissa ja etenkin meissä kaupunkilaisissa – minussakin – koko ajan yhä enemmän innostuen. Kansallisromanttiset maisemat järvineen ja laitureineen, mökkeineen ja puusaunoineen tai aavoine soineen ja tuntureineen piirtyvät mieleen kotimaata ajatellessa. Luonnollista. Kauniit ja kaihoisat mielikuvat noustevat väkevästi esiin suomalaisesta sydämestä. Luonnostaan.

Korjaan: olen lähes varma, että jokaisessa meissä asuu pieni retkeilijä.

 

 

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin? Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin, tää suuri ja outo ja uus?

Keväällä 2014 perustettu Suomiretki-tempaus ei suinkaan ollut vain kanssamatkabloggaajille sekä muille retkeilijöille annettu haaste, se on haaste myös minulle itselleni. Vaikka olen pienestä pitäen nauttinut luonnosta ja mökkeilystä, en voi sanoa olevani kotimaanmatkailun mestari saati konkari. Vielä. Olen kuitenkin niin ihastunut Suomineitoon, etten enää malta pysyä viikonloppuja kotona, vaan pakkaan reppuun kameran ja termarin ja lähden ulos.

Viime lauantain päiväretki Torronsuon punertaville erämaille oli upea ja rauhoittava kokemus. Torronsuon kansallispuiston pitkospuilla vastaan käveli vain muutama ihminen. Lintuja en harmikseni kovinkaan montaa bongannut, mutta puuskittainen länsituuli kuiskutteli korvaani sitäkin kovempaa: kesä on tulossa. Onneksi pipon voi vetää syvemmälle korviin, vaikka viesti olikin kaunis. Viimakaan ei päässyt tällä kertaa puraisemaan sormenpäitä isältä saatujen uusien sormikkaiden ansiosta. Niillä kelpasi säätää aukkoja ja asetuksia upeaa luontoa kuvatessaan. Torronsuo on niin käsittämättömän kaunis!

Torronsuo ja sen reitit

Etelä-Suomen lauhasta sydäntalvesta verkalleen heräilevä Torronsuo on upea erämaa-alue Hämeen järviylängöllä Tammelan kunnassa, jossa – jos maisemat eivät olisi vailla tuntureita – voisi kuvitella olevansa Suomen Lapissa.

Torronsuon kansallispuisto on erinomainen päiväretkikohde avaria maisemia rakastaville luonto- ja lintuharrastajille. Kiljamon pysäköintialueen vieressä (Somerontie 732, Tammela) seisovasta näkötornista voi tähyillä kurkiaurojen ja syyshanhien paluumuuttoa, ja Torronsuon soisessa maastossa pesivä riekkokanta on maamme eteläisimpiä.

Torronsuo: Kiljamon kierros

Torronsuon pysäköintialueen vierestä lähtevä, puolentoista kilometrin mittainen Kiljamon kierros on esteetön ja suo-osuudeltaan pitkostettu, minkä johdosta tänne voi saapua myös pyörätuolilla tai lastenrattaiden kanssa. Polku on helppokulkuinen ja palauttaa kulkijan rengasreitinomaisesti takaisin lähtöpisteeseen.

Vähän pidempi reitti kuljettaa kävijän Torronsuon yli Härksaaren vanhoille maasälpä- ja kvartsilouhoksille.

 

 

Torronsuo: Härkäsaaren louhokset

Kiljamon tulistelupaikan vierestä alkaa noin kolmen kilometrin pituinen reitti, joka kulkee Torronsuon yli Härksaaren vanhalle louhokselle. Matkalla kohteeseen voi ihailla Torronsuon aavoja maisemia. Torronsuon eteläreunalla reitti puikkelehtii jonkin aikaa tuuhean ja kuvauksellisen metsän siimeksessä, missä sinun tulee seurata keltaisia retkeilymerkkejä.

 

 

Pisin reitti kiertää uinuvan Torronkylän kautta

Torronsuo on mahdollista kokea muutaman eri pituisen reitin kautta.Minä valitsin Torronsuon poluista pisimmän, reilun kymmenen kilometrin mittaisen matkan suomalaisen luonnon alkuperäismaisemiin.

Torronsuon pitkospuiden alla levittyy rahkasammalen pettävä pohja, jonka turvekerros yltää parhaimmillaan yli kymmeneen metriin. Sen vuoksi tämä alue on arvoltaan Suomen syvin suo: luonnon muisti ja menneisyyden jälkiä säilövä maan arkisto, sillä Tammelasta tehdyt löydökset osoittavat, että aluetta on asutettu jo kivikaudella.

 

 

Kuljen aikani, kunnes pysähdyn evästauolle. Kahvikuppi lämmittää kirpeän kelin nipistämiä sormenpäitä – ihan vielä ei olisi oikea aika kynsikkäille, mutta niiden kanssa näiden vetelien suonsilmien kuvaaminen onnistuu helpommin.

Kas, vielä löytyy riitettä!

Torronsuon aamupakkanen on päässyt pyyhkäisemään veden pintaa, kellohan lyö vasta kymmentä. Kaadan lisää kahvia ja katsahdan viereeni. Karun keidassuon rimpisilmäkkeistä löytyy viime vuoden leväkköä, joka monivuotisena kukkii taas kesä-heinäkuussa. Sitä odotellessa.

 

 

”Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi.”

Vielä sata vuotta sitten Suomi oli maailman soisin maa. Ehkä juuri siksi nämä ruohoiset nevat ja ryteikköiset rämeet ovat maisemina painuneet suomalaiseen mieleen. Onhan soita pidetty aikanaan myös elämän ja kuoleman kannaksena – kuorena, joka erottaa ylisen alisesta. Päivän ikiyöstä. Ikiroudan auringosta.

Toiset taas uskovat, että painaessaan korvansa kiinni pitkospuuhun, voi kuulla suon sydämenlyönnit. Suomen sydämenlyöönit. Tu–tum, tu–tum, tu–tum.

 

 

Torronsuon kansallispuistossa on hiljaista, kuten pitääkin olla. Maisema on kaunis.

Torronsuon reitti kaartaa suolampien pilkuttamista maisemista kuusikkoisen korven reunustamalle polulle, josta matka jatkuu läpi unisen Torronkylän ja lyhyen maantiepätkän kautta takaisin vapauden tuoksun maalle suopursujen valtakuntaan, jossa luonnon pienet ihmeet tavoittelevat jo terhakkaasti auringonsäteitä. Sammaleet kylpevät välkehtivissä suonsilmissä.

Kesä on Torronsuolla toivotettu tervetulleeksi, vaikka kevättä on vielä jäljellä.

 

 

Juttu on julkaistu aiemmin myös Latu&Polku-lehdessä.