Elämää Lakselvin tuntureiden helmoilla
Aivan pian tulee kuluneeksi vuosi Lakselviin muutosta. Lähes samoihin aikoihin tulee myös kuluneeksi kaksi vuotta Norjaan muutosta. Ja silti, vastahan minä tulin tänne!
Moni teistä tietää, miten paljon rakastin asua Gisløyan pienessä ja punaisessa, puilla lämpiävässä mökissä. Viime syksyn lähtö oli yhtäaikaisesti haikea ja täynnä odotusta, muutimmehan Lakselviin yhdessä uuden kumppanini kanssa.
Lakselv, suomalaisittain Lemmijoki, sijaitsee Porsangerinvuonon eteläkärjessä, Finnmarkin läänissä. Matkaa entiseen kotimökkiini on yli 1000 kilometria. Nykyinen kotikaupunkimme tunnetaan yhtenä Euroopan, ja koko maailman, parhaista lohijoista, minkä vuoksi perhokalastusta harrastava mieheni oli haaveillut tänne muutosta jo vuosien ajan. Kaikki tapahtui varsin sukkelaan, yhden viime kesänä soitetun puhelun tiimoilta.
[Puhelimeni soi.]
– Hei kulta, missä menet? kysyin.
– No hei, olen Sortlandissa tulossa (Gisløyan) kotiin.
[Hetken hiljaisuus.]
– Koska muutetaan Lakselviin?
– Vaikka heti! Naurahdin.
Ja täällä olemme. Totta puhuakseni en uskonut, että päätyisimme paikan päälle niinkin ripeästi kuin pari-kolme kuukautta puhelinsoitosta, mutta joskus Universumilla on tapana järjestellä asioista puolestamme.
Lakselvin keskusta eroaa huomattavan paljon entisestä kotikaupungistani Helsingistä.
Elämä täällä on samanlaista hiljaiseloa kuin Gisløyalla. Hyvää, sellaista. Erona entiseen on kuitenkin se, että olen rauhoittunut entisestään; vaikka mies on aina kaksi viikkoa töissä ja kaksi viikkoa vapaalla, vietän suurimman osan omasta kaksiviikkoisestani yksin lukien ja kirjoittaen, männä kesänä perunamaata hoitaen. Kaikki aiempi hössötys on jäänyt, enkä oikeastaan ole lähtenyt edes kovin pitkille retkille maastoon. En ole tehnyt yhtäkään pitkää vaellusta. Miksikö? Ei ole ollut tarvis. Tuntureita on ollut ihana tuijotella omasta kotipihasta, ja viiden kilometrin päässä sijaitseva lähiranta on tarjonnut paljon hyviä hetkiä, lähiretkiä.
Jos luulin elämäni muuttuneen Gisløyalle muutettuani, se on ottanut täällä vielä aimo harppauksen eteenpäin.
Olen viimein löytänyt sen sisäisen rauhan, jota etsin kaikki nämä vuodet. Olen myös äärimmäisen onnellinen, ja voin täydestä sydämestäni sanoa eläväni unelmaani. (Joskin se unelma kasvaisi täysiin mittoihinsa, kun vielä löytäisimme täältä tontin ja pääsisimme rakentamaan omaa hirsitaloa, vaan kiirekös tässä.)
Onnellisuutta on myös mitattu sillä, että luulin jo kerran kuolleeni ja päässeeni taivaaseen. (Tähän ei kuitenkaan liity mitään uskonnollista, kuten ei liity omaan elämääni muutoinkaan – luonnon pyhättöjä lukuunottamatta.)
Suomessa matkailu (teenhän sitä työkseni) on myös löytänyt aivan uusia ulottuvuuksia, kun koko ajan ei tarvitse suorittaa. Kohteista voi nautiskella ajan kanssa. On ollut ihanaa tutustua paikallisiin yrittäjiin ja kertoa heidän tarinoitaan. Keskittyä. Parin viime viikon aikana toteutetut juttukeikat Leville ja Muonioon olivat mitä onnistuneimmat.
Tässä yllä näette etupihamme maiseman sekä alla takapihalta aukeavan kauniin suon. Kävin siellä tänään poimimassa variksenmarjoja mehua varten.
Ja tässä alempana haluan esitellä teille oman kotipellon perunasatoa, jota nostimme neljästä vaosta lähes 40 kiloa. (Lampaat söivät porkkanoiden naatit ja sipulit, mutta koska rakastan lampaita, ne saavat kaiken anteeksi.)
Nostimme lähes 40 kiloa puikulaa, gulløyaa ja rød gulløyaa.
Myös töiden suhteen sujuu hyvin; sain tänään lauantaina kaikki loppuvuoden työläimmät projektit valmiiksi (muutama artikkeli on vielä kirjoittamatta), mikä tarkoittaa, että voin käyttää (ellen ota uusia projekteja) seuraavat kuukaudet syksyllä 2021 julkaistavan kirjani kirjoittamiseen.
On etuoikeutettua pystyä keskittymään tekstiin niin pitkään ilman ”häiriötekijöitä”, mutta toki painoin töitä varastoon enemmän kuin normaalisti männä kuukausina.
Elämä on aina valintoja.
Nämä kuvat ovat viereiseltä tunturilta, jolla vierailin tänään ensimmäistä kertaa. Sinnekään ei ole ollut kiire. Ruska on saanut aivan uudet mittasuhteet, sillä olen aina aiemmin retkeillyt näihin aikoihin puuttomassa tunturissa. Täällä Lakselvissa sen sijaan on paljon lehtipuita, ja väriloisto on ollut aivan uskomaton.
Mutta onneksi talvikin tulee pian, sillä pilkkijakkaraa on jo ikävä.
En vaihtaisi päivääkään täällä. En mihinkään.
Kiitos, kun tuet sivuston toimintaa
Kun hankit retkeilyvarusteita ja kirjoja boldattujen sinisten linkkien ja painikkeiden kautta, minä saan pienen provision, mutta sinä et maksa yhtään ylimääräistä. Kiitos, kun tuet KAUKOKAIPUUn toimintaa ja mahdollistat lukukokemuksen ilman mainosbannereita.
[…] päivä toisensa jälkeen täällä Lakselvissa, sillä suuret erämaat aukeavat jo omalta kotipihalta. Nämä kuvat sen sijaan on taltioitu kuuden kilometrin päässä sijaitsevilta tuntureilta, jotka […]