Eräs keskustelu Karelidien huipulla

Keskenään retkeilevät erätoverit, nuorempi ja vanhempi, olivat kylässä kahden eri-ikäisen mannerlaatan rajalla sijaitsevalla Pohjois-Karjalan korkeimmalla vaaralla, jykevän Ukko-Kolin huipulla.

Kerrotaan, että Itä-Suomesta Länsi-Lappiin yltänyt muinainen vuorijono, Karelidit, kohosi kerran lähes Himalajan korkuiseksi, vaikka toisen tiedon mukaan ulottui vain puoleen, eli noin neljään kilometriin, suurin piirtein Alppien mittoihin.

Vesi, tuuli ja taivas. Täällä kaikki on rajatonta, myös aika. Tuntui, kuin vanha aurinko nukkuisi unta, josta herääminen kesti liian kauan, mutta toden puhuen olivat he vain tavoilleen ominaisesti turhan aikaisessa.

Pian, aika yhtäkkiä, kesken pitkään kestäneen hiljaisuuden ja nousevan auringon malttamattoman odotuksen herkesi kahdesta vanhempi kilpasille kertomaan, kuten heillä oli tapana toisiaan haastella, viisastelematta ja fiksusti sekä lähes aina faktoihin perustuen, vaikkakin monesti tarinoita hieman värittäen:

— Tiesitkös, että vuosien saatossa on päässyt käymään niin että Koli, vanhalta nimeltään Mustarintanen, kurkottaa merenpinnasta enää vain 347 metriin ollen siltikin Etelä-Suomen korkein kohta! Ja sitä tämä paikka tulee olemaan vielä pitkään, nimittäin nämä huiput kasvavat edelleen muutamia metrejä, vaiko oliko se senttimetrejä, kohti taivasta tästä päivästä tulevaisuuteen jääkauden jälkeisissä mainingeissa. Ajattele!
— Tuntuu ikuisuudelta, vastasi nuorempi.
— Ja sitä se tottavie on! vanhempi huudahtaa siihen maailman aikaan sopien hieman liian lujaa.
— Entä tiesitkös sitä, että täällä Kolilla uskottiin olleen voimakkaita henkiolentoja. Kansanrunoissa he olivat Kolin korkeat isännät, Mustarinnan murhamiehet! Aivan kuin olisivat läsnä edelleen.. Piru vie on muuten kolea aamu, saisi aurinko jo nousta. Olen varma, että tämä kalmainen kylmyys on niiden murhamiesten ilmoille puhaltamaa..
— Ketkä he murhasivat?
— En tiedä, mutta jo vain on tämä komea ja mystinen paikka, kun ei edes nimestä ole varmaa tietoa! Nousisi nyt tuo aurinko, vanha laiska lurjus.
— Anna auringolle aikaa. Mitä nimestä kerrotaan?
— On piru vie kolea aamu. Onko meillä sitä kahvia? No niin, kuulehan, nimen on ainakin arvattu tulleen karjalan kielen sanasta gol. Se tarkoittaa kaljua tai paljasta, aivan kuin on tämä valkoinen kvartsiittinen huippu tänäkin päivänä. On muuten komeaa kiveä! Osa taas uskoo nimen tulleen karhusta, josta kiertoilmaisuna ”mustarintaistakin” on kuultu käytettävän ja jonka pään muotoinen kivi löytyy edelleen näiltä peneplaateilta. Pitäisi käydä katsomassa.. Purojen solinakin on kuulopuheiden mukaan saattanut vaikuttaa nimen saantiin, näillä main kun sanaa “solina” on murteen mukaan kutsuttu “kolinaksi”. Eriskummallista, eikö?
— Nyt puhut kyllä joutavia, vanhus hyvä..
— Notta en puhu, nämä olen kyllä kuullut ihan omin korvineni ja luotettavasta lähteestä! Villein veikkauksista liittyy syvään uhrihalkeamaan, jonka hirvittäviin syvyyksiin kolahtaneiden lepyttelylahjojen ääni on myös voinut vaikuttaa nimen syntyyn. Vanhuksen huulilta löyhähti juodun kahvin haju, ja väkevästi sihahtava s-kirjain viilsi terävästi ilmaa, kunnes valui alas kallioita aina entisaikojen kaskimaille asti.
— Luitako sinne heiteltiin, vai mitä?
— Ihmisparkoja, sano minun sanoneen, murhamiehet olivat asialla, varmasti!
— Ne henget?
— Henget tietysti, ne pirulaiset, juuri ne, Karelidien murhamiehet!
— Vai niin! Mutta oletkos kuullut täällä sijaitsevasta Suomen pisimmästä luolasta, jota pidettiin Pirunkirkon eteisenä? Sanotaan, että yksi pelätyistä herroista oli mahtinoita Ukko Kinolainen, joka loihti kuolleet haudoistaan ja kasvatti ne korkeiksi kuin hautuumaan kuuset!
— Kyllä minä olen siitä noidasta kuullut, mutta oletkos kuullut Ukko Kinolaisen olleen niin voimakas tietäjä, että lähteetkin parahtivat kiehumaan, kun hän tuli paikalle!
— Nyt kyllä huijaat!
— Notta en huijaa, kiehuivat kuin muorin pata!
— Ahaa, ahaa.. Entä pidätkö mansikoista?
— Että mitä?
— Pidätkö enemmän mansikoista vai mustikoista?
— Oikeastaan pidän eniten hilloista.
— Tiesitkö, että sanonta “oma maa mansikka, muu maa mustikka” on syntynyt täällä, näissä maisemissa. Nimittäin niin kauan, kuin tuolla kaukana siintävä kaskettu maa oli alueen kaskenneen viljelijän käytössä, kasvoi alueella ahomansikka. Mutta kun mustikka valtasi alan ja alkoi kasvaa kaskella, se tarkoitti, että seuraava isäntä sai vallata alueen.
— Älä piru, ihan tosi?
— Tosi kuin vanha aurinko nyt nousee! Katso tuonne horisonttiin, katso miten nuo mahtipontiset pilvet mylvivät Pielisen yli!
— Kyllä vaan on taikaa ilmassa, poika!

Vain luonto voi hiljentää kovimmankin tarinankertojan, ja pitkään toviin eivät vanhempi ja nuorempi vaihtaneet sanaakaan. Ihailivat vain äänettä sitä samaa oranssin ja punaisen ehjissä sävyissä loimottavaa Suomen kansallismaisemaa kuin Jean Sibelius, Eero Järnefelt, I. K. Inha ja Juhani Aho aikanaan, sekä sadat tuhannet Kolin kävijät heidän jälkeensä.

*

Tämä tarina jäi mahtumatta Erältä, eräistä -kirjan lastukokoelmaan. Nyt se on kuitenkin julkaistu kaiken kansan iloksi Kaukokaipuussa.

Erältä, eräistä - Marinella
1. painos

Tilaa Erältä, eräistä

Sivumäärä: 198
Julkaistu: 27.3.2020
ISBN: 978-952-94-2956-1
Kirja: Kovakantinen, sidottu
Koko: 240 mm x 210mm
Hinta: 29 €, sisältää postituskulut Suomessa

Ostamalla kirjan tuet luonnon monimuotoisuutta: 10% kirjan myyntivoitosta lahjoitetaan Luonnonperintösäätiölle vanhojen metsien suojeluun.


Osta
Vaellus ja retkeily

Retkeilyoppaatja varustevinkit

Kaukokaipuun retkeilyoppaista löydät kaiken tärkeän ja oleellisen tiedon onnistuneen retken suunnitteluun: Millainen teltta sopii minulle? Millainen retkikeitin kannattaa hankkia? Mitä ruokaa kannattaa varata viikon vaellukselle? Mitkä ovat parhaat talviretkivarusteet? Entä mistä löytää parhaat retkeilykohteet ja rauhalliset retkeilyreitit?

Valokuvausvinkit ja objektiivisuositukset

Valokuvausvinkkeihin

Privacy Preference Center