Juokse sinä, minä jään

Olen huomannut, että kun mietin ja mietin, käännän asian ympäri kerran jos toisenkin, ja kun joka toisella kerralla olen itseni kanssa samaa mieltä ja joka toisella kertaa en, päättää universumi asian puolestani.

Ei haittaa, hyvä niin.

Eilen lämmin tuuli puhalsi pehmeästi vasten kaduntallaajan kasvoja. Tuli pusu oikealle ja vasemalle poskelle, ripsiä kutitti ja silmiä piti hieraista. Kirkkaassa päivässä soi iloinen nauru kahden tytön kävellessä ohitse. Siitä muistui mieleeni parin viikon takainen tilanne, kun neljä tarhaikäistä tyttöä touhusivat Lapsenlehdon puistossa. Kaksi keikkui samassa keinussa ja kaksi antoi vauhtia, ja kaikki neljä lauloivat täysiä: “Sinä olet minun siskoni / En tahdo että kilpailumme jatkuu!”

Kyllä rinta värähti.

Tuli sellainen olo, että mitä tässä kenenkään kanssa kilpailemaan, vaikkei se koskaan ole minua kiinnostanutkaan paitsi silloin, kun pelasin SM-tasolla lentopalloa. Pelasin kolmentoistavuoden ajan. Ja silloinkaan ei olisi pitänyt kilpailla ketään muuta kuin itseään vastaan – tehdä asioita paremmin omalla tavallaan ja itselleen. Haastaa itsensä tekemään paremmin. Osua palloon tai torjua se lattiaan niin että kumahtaa. Ja sitten tuulettaa niin maan perusteellisesti.

On ollut huikean hyvä meininki. Tullut tajuttua, että ympärillä on mielettömän lahjakkaita ystäviä ja työkavereita. Huomattua, että uskomalla omaan tekemiseensä ja kirjoittamalla vaikka vain niistä asioista joista itse pitää, sitä pitää huolta myös itsestään. Tällä hetkellä ne hyvät asiat kun tuntuvat löytyvän tästä ihan läheltä – naapurimetsästä, loppusyksystä, kuumalla täytetystä termarista. Öisestä Helsingistä ja hyvistä soittolistoista.

Tänne on jonossa tarinoita monesta paikasta maailmalta, mutta silti tekee mieli kirjoittaa vain siitä, mitä tapahtuu nyt. On mennyt monta vuotta, monta pitkää hienoa vuotta siitä, kun aloin kirjoittamaan tätä blogia. Nyt täällä puhaltaa mutta lempeästi, olette varmasti huomanneet. Rehellisesti sanottuna en kyllä uskonut, että blogin murrosikä voisi olla positiivista, mutta sellaista se tuntuu olevan.

Näistä tuntemuksista ilahtuneena jaan muutamia suosikkikuviani – mustavalkoisia, tietenkin.