Mutta iho muistaa

Takki on samaan aikaan auki ja tyhjä. Välillä tekee mieli olla ylpeänrehvakkaasti rintamus rottingilla, välillä olkapäät työntyvät eteen kun alkaa taas jännittää. Ihan kuin niiden taakse pääsisi muka piiloon, mutta siinä se pää keikkuu hartioiden välissä edelleen, eikä punastumista estä yhtään mikään.

Korvan vieressä käy vuoroin yhden silmäparin ja elokuun illan lämmin henkäys, ja pakahtuneessa mielessä vilisevät kaikki koskaan otetut roosan sävyiset valokuvat. Te ette niitä täällä kovin usein näe, joten laitetaan kerralla useampi vanha.

Nimittäin kameran ollessa huollossa voi hämärien iltojen hetket tallentaa ainoastaan verkkokalvoille.

Mieleen. Iholle.

Sillä iho muistaa asioita paremmin kuin mikään muu.

[tg_small_content]Minä muistan, kuinka Itävallan Salzburgissa iltapäivän sade nosti ihon kananlihalle.[/tg_small_content]

[tg_small_content]Minä muistan, kuinka Pohjois-Italian Mincio-joen lootuksen lehti on kuin luonnon gore-tex: vettä hylkivää ja vähän nahkeaa.[/tg_small_content]

[tg_small_content]En unohda sitäkään, kuinka lentokoneen ikkuna oli kylmä poskipäätä vasten jossain Kyrenian vuoriston yllä.[/tg_small_content]

[tg_small_content]Tai kuinka läpi Euroopan road tripin puhaltanut lämmin tuuli pyyhkäisi niskaa tätä kuvaa ottaessa.[/tg_small_content]

[tg_small_content]Se kylmä ikkunalasi tuntui nenänpäätäkin vasten matkalla kotiin Helsinkiin.[/tg_small_content]

[tg_small_content]Sormenpäät muistavat Pohjois-Kyproksen Kozanin kylän käsin virkatun pitsireunan.[/tg_small_content]

[tg_small_content]Iho muistaa jokaisen kosketuksen.

[tg_small_content]Tuon tyynyn kuluneen pinnan ja makkaroille myllätyt lakanat selkää vasten. Huulet Latvian kuumasta kesäpäivästä paahtuneen ihon ja iholla kevyen suolan ja toisilta huulilta 16 volttisen ginijuoman, joka myönnettäkööt oli hyvää ja petollista.[/tg_small_content]