Mutta iho muistaa

Takki on samaan aikaan auki ja tyhjä. Välillä tekee mieli olla ylpeänrehvakkaasti rintamus rottingilla, välillä olkapäät työntyvät eteen kun alkaa taas jännittää. Ihan kuin niiden taakse pääsisi muka piiloon, mutta siinä se pää keikkuu hartioiden välissä edelleen, eikä punastumista estä yhtään mikään.

Korvan vieressä käy vuoroin yhden silmäparin ja elokuun illan lämmin henkäys, ja pakahtuneessa mielessä vilisevät kaikki koskaan otetut roosan sävyiset valokuvat. Te ette niitä täällä kovin usein näe, joten laitetaan kerralla useampi vanha.

Nimittäin kameran ollessa huollossa voi hämärien iltojen hetket tallentaa ainoastaan verkkokalvoille.

Mieleen. Iholle.

Sillä iho muistaa asioita paremmin kuin mikään muu.