No. 31 Soho Square
Kuulin pari viikkoa sitten kumman tarinan Basso-radion aamusta.
Amerikan alkuperäiskansat suosivat lentokoneiden sijaan (jos hevosilla ei ole mahdollista ratsastaa) junia kulkuneuvoinaan.
Näin siksi, jotta sielukin ehtisi mukaan.
Sielu nimittäin ei kulje samaa vauhtia rinnallamme, vaan saapuu kohteeseen aina päivän tai parin viiveellä.
Ja mitä nopeampi kulkupeli, sitä kauemmin joutuu sisimpämme matkaa taittamaan.
Luonnollisesti.
Tosin siltä se on kyllä aina reissussa tuntunutkin.
– Eikö sinustakin?
– Kyllä. Luonnollisesti.
Minusta taas tuntuu, että oma sieluni seikkailee vieläkin jossain No. 31 Soho Squaren ympäristössä. Pienessä puistossa, jonka reunalla sijaitsee tuo legendaarinen Twentieth Century House.
Ja kun ei sieluni ehtinyt mukaan Georgiaan, meinaa koko Georgian reissu tuntua yhdeltä tragikoomiselta, ilon ja itkun ja naurunkin täytteiseltä elokuvalta, joka huipentui siihen, kun lentokentällä vastassa odotti niin kovin rakkaaksi muodostunut syli, Kallion kodissa illallinen ja kukkia.
Kissa, joka kehrää niin, että siihen herää koko naapurusto.
Kuule sielu, ei siis kiirettä kotiin, jotta ehdin vielä tovin muistella ihanaa eilisiltaa, jolloin ei ollut kiirettä muuta kuin ikävästä toisen syliin.
Ja se syli lämittää enemmän, kuin syysmyrskyn kylmettämästä Lontoosta ostettu harmaa villapaita.
Ja se syli lämmittää enemmän, kuin lumisateen yllättämästä Tbilisistä ostettu kuviollinen villapaita.
Kai minä kohta ostan villapaidan jokaisesta maassa, missä reissaan.
Ja kai sinä olet aina kotona vastassa, kun minä reissaan?
Mitä haluaisit lukea seuraavaksi?
Kiitos, kun tuet sivuston toimintaa
Kun hankit retkeilyvarusteita ja kirjoja boldattujen sinisten linkkien ja painikkeiden kautta, minä saan pienen provision, mutta sinä et maksa yhtään ylimääräistä. Kiitos, kun tuet KAUKOKAIPUUn toimintaa ja mahdollistat lukukokemuksen ilman mainosbannereita.
Kaunista ja herkkää, kuten aina. Näitä sun tekstejä voisi lukea ja kuviasi katsella päivät pitkät. Enkä malta odottaa tarinoita Georgiasta! 🙂
Kiitos Saana ihanasta kommentistasi. 🙂
Ei tainnut matka mennä kuin Strömsössä? Mä olen jutellut tästä sielun matkustamiseen liittyvästä aiheesta monet kerrat ja kuullut kans saman teorian. Kovin loogista ja uskottavaakin, jos intiaanitkin ovat tuota mieltä. On se myös tosiaan aika upeaa, jos on koti ja syli joihin palata. Välillä pitää lähteä, jotta voisi palata takaisin <3.
Osittain meni, osittain ei todellakaan. Mutta se kai tästä yhden ikimuistoisimmista seikkailuista tekeekin.
<3
Olen kuullut samaa sanottavan sielusta ja intiaanien viisaudesta. Kauniisti kirjoitettu muutenkin <3
<3
Intiaanit ovat viisaita. Rakastan matkustamista. Mutta olen usein miettinyt, mistä kummasta johtuu se outo tunne, kun nukahdan lentokoneeseen viltin alle ja joitakin tunteja myöhemmin tuhansia kilometrejä matkaa ilmassa taittaneena herään toisaalta, katselen maisemia ja ihmisiä kuin tv-ruudusta, ihan kuin ”minä” en olisi vielä saapunutkaan. Epätodellinen olo. Nukun yön, ehkä kaksi, ja yhtenä aamuna herään tuntemaan ja kokemaan. Silloinko vasta sieluni saapui perille?! 😉
Nella sä olet huippu kirjoittaja!
Näin se taitaa mennä! Ihanaa, että sinäkin löysit itsesi tuosta kirjoituksesta. 🙂
<3
[…] vaikka ne toppahousut vaihtuivat farkkuihin, on sielu on vielä matkalla ja mieli pohjoisessa. Sinne kun suuntaan nokkani taas ensi viikolla. Kohteena on tällä kertaa […]
[…] Se on aivan järkyttävän pitkä matka. Minun sieluni ei ikinä ehtisi mukaan. […]