No. 31 Soho Square

Kuulin pari viikkoa sitten kumman tarinan Basso-radion aamusta: intiaanit, ainakin kymmenen kotkansulkaa hiuksissaan, suosivat lentokoneiden sijaan (jos hevosilla ei ole mahdollista ratsastaa) junia kulkuneuvoinaan.

Näin siksi, jotta sielukin ehtisi mukaan.





Sielu nimittäin ei kulje samaa vauhtia rinnallamme, vaan saapuu kohteeseen aina päivän tai parin viiveellä.

Ja mitä nopeampi kulkupeli, sitä kauemmin joutuu sisimpämme matkaa taittamaan.
Luonnollisesti.

Tosin siltä se on kyllä aina reissussa tuntunutkin.

– Eikö sinustakin?
– Kyllä. Luonnollisesti.

Minusta taas tuntuu, että oma sieluni seikkailee vieläkin jossain No. 31 Soho Squaren ympäristössä. Pienessä puistossa, jonka reunalla sijaitsee tuo legendaarinen Twentieth Century House.

Ja kun ei sieluni ehtinyt mukaan Georgiaan, meinaa koko Georgian reissu tuntua yhdeltä tragikoomiselta, ilon ja itkun ja naurunkin täytteiseltä elokuvalta, joka huipentui siihen, kun lentokentällä vastassa odotti niin kovin rakkaaksi muodostunut syli, Kallion kodissa illallinen ja kukkia.

Kissa, joka kehrää niin, että siihen herää koko naapurusto.





Kuule sielu, ei siis kiirettä kotiin, jotta ehdin vielä tovin muistella ihanaa eilisiltaa, jolloin ei ollut kiirettä muuta kuin ikävästä toisen syliin.

Ja se syli lämittää enemmän, kuin syysmyrskyn kylmettämästä Lontoosta ostettu harmaa villapaita.

Ja se syli lämmittää enemmän, kuin lumisateen yllättämästä Tbilisistä ostettu kuviollinen villapaita.