Yhdeksän vuotta sitten oleskelin Italiassa, Emilia-Romagnan maakunnassa. Tuo alue tunnetaan ehkä parhaiten Bolognan kaupungista, jossa sijaitsee maailman vanhin yliopisto, miespatsas jonka käsi näyttää oikeasta kulmasta katsottuna jättimäiseltä kullilta, ja kaupungista, josta junat vievät joka puolelle Italiaa.
Se on totta – en tehnyt juuri muuta kuin matkustin koko vaihtoni ajan.
Muistan edelleen ne kumman makeat kevättuulet, jonka kaltaisia en sen koomin ole tavannut muualla maailmassa. Muistan silloisen kodin naapurissa sijainneen leipomon ja päivän, kun onnistuin sen ensimmäisen kerran tilaamaan leivänväliset tomaatista salamiin. Nuo lounaseväät pakattiin – tietenkin – ruskeaan paperipussiin kuin kaiken maailman elokuvissa konsanaan.
Opiskeluvaihto ei enempää eikä vähempää kuin muutti elämäni: saavuttuani Suomeen vaalensin mustat hiukseni, ja koin ymmärrystä Eero Aarnion ja Wirkkalan ja Sarpanevan ja muiden suurmiesten kanssa, vaikka olinkin nainen ja muotoilualan opinnoissani vasta toisella vuodella.
Olin sen kesän yhtä suuri kuin kaikki muutkin.
Olen monesti ikävöinyt sitä itsevarmuuden tunnetta, joka varmasti vaikutti myös tämän matkablogin syntyyn.
Muistan ensimmäisen NBE:n hyvin samankaltaisena: maailmaani mullistaneena tapahtumana, joka tuo tammikuussa Matkamessujen aikaan yli 40 kansainvälistä matkabloggaajaa tänne Suomeen. Samalla muistan sen saman kotimaata kohtaan rinta rottingilla koetun ylpeyden – aivan kuin koin saapuessani takaisin Suomeen.
Historia toistaa itseään.
Maailma toistaa itseään.
Minä toistan itseäni.
Tänä vuonna kuitenkin sillä erolla, etten toimi host bloggaajana – emännöiden maailmanmatkaajia kotimaankohteissamme – vaan dokumentoiden tapahtuman kuvin, sanoin ja kaksin videoin. Jos käytätte sosiaalisen median kanavia, annan teille tänään alkaneelle ja ensi viikonloppuun saakka kestävälle ilottelulle vain yhden vinkin:
#nbefinland
