Hehkuva Aulangonjärvi

Männä lauantai oli kuluvan vuodenajan kauneimpia. Oli auerta ilmassa maalaamassa komeaa harmaata taustaa värikkäille latvoille kuin tilauksesta. Keltaisia lehtiä peittämässä lakastuvaa heinikkoa. Ja pitkospuita, polkuja sekä läikehtivää Aulangonjärven rantaviivaa. Ilmatilaa, kun satoivat iloisesti ja havisten tuulen puhaltaessa niille lempeästi vauhtia. Ehkä kuulas syksy on juuri väriloistonsa puolesta niin innostavaa aikaa. Tulee tehtyä asioita. Koko ajan kaikki vaihtaa sävyä. Ollaan valmistautumassa: luonto talveen, minä projekteihini, sillä onhan syksy ainakin minulle ennemmin tekemisen kuin unelmoinnin aikaa.

Kesäöinä kun on ollut aikaa haaveilla.

Syksyisessä metsässä reissukavereita oli kolme: yksi ihana ja kaksi komeaa, jotka olivat niin hyvin koulutettuja etten moista ole nähnytkään. Lapsellisella ilolla ihastelimme pieniä punaisia sieniä ja karvaista toukkaa, vaikka kerta oli ihan ensimmäinen Tuusulan ja Helsingin kohdatessa toisensa. Toisten ihmisten kanssa sitä vaan tuntuu tunteneensa jo pidempään. Ei kaikkiin ihmisiin pihkaannu heti ensi silmäyksellä.

— Meinaako tuo mies ihan tosissaan uimaan, ihmettelin ääneen Elinalle, kun kävelimme pitkin märkien lehtien liukastamaa puupintaa. Eikö sitä palella, kun vesikin on niin kylmää. Tai hyistä se taitaa jo olla.

— Ei sitä palella, eikä palella muuten Yumiakaan. Se on taas vedessä. Voi Yumi sinnekö sinä menit!





Kävin täällä aiemmin kesällä, mutta tällä kertaa ihastellaan syksyn sävyjä.