“Joka ikiseen paikkaan jossa ihminen on kulkenut jää muisto hänestä. Se on useimmille näkymätön mutta ne, jotka tuntevat tuon ihmisen ja rakastavat häntä, näkevät sen kuvan aivan selvästi mielessään kun he kävelevät ohi. Niin kauan kuin nuo rakastavat ihmiset ovat olemassa, niin kauan säilyy myös kuva, myös silloin kun itse kulkija on kuollut. Sen vuoksi kaduilta kohoaa joskus lämpöä meidän kävellessämme niitä pitkin.”
On paikkoja ja kaupunkeja, niin Suomessa kuin ulkomailla, joihin palaan aina uudelleen. Yleensä siksi, että niissä paikoissa on muistoja, ja käyn varmistamassa, että muistoni ovat edelleen paikallaan. Tähän mennessä ovat olleet.
Yleensä tulen kuitenkin hieman surulliseksi, sillä koetut hetket todellakin kuuluvat menneisyyteen. Hetken päästä haikeus väistyy, mielen ja kehon valtaa onnellisuuden tunne siitä, että kyllä, tämä tunne vahvistaa sen, se olin minä, minä koin tuon kaiken. Tässä Corso Baccarinin, talon numero 8 rappusilla istuin sinä lempeänä kesäyönä ja join viiniä muovilasista, tarjosin pullostani osan myös saman kadun varrella sijaitsevaan Clandestinoon matkalla olleille koulukavereille. Minä en tuona iltana jaksanut lähteä juhlimaan, vaikka pidän livemusiikista, tuosta loungemaisesta paikasta ja omistajan kuurosta Talpa-kissasta, joka hengailee baarissa yhdessä muiden juhlijoiden kanssa.
Kävin samoilla portailla uudelleen lähes vuosi tapahtuman jälkeen vain todetakseni muistojeni ystävistäni ja tuosta kyseisestä illasta – kaiken muun kauniin ohella – asuvan siellä edelleen. Liekö se ollut lempeä keväinen tuulahdus, joka pyyhkäisi kasvoille vaiko Kjell Westön Finlandia-palkitun teoksen Missä kuljimme kerran anekdootti. Haluan uskoa jälkimmäiseen.
Nordic Bloggers’ Experience ei ollut vain kohtaamisia, vaan odotettuja kohtaamisia. Pääsin vihdoin tutustumaan niihin matkabloggaajiin, joiden Twitteriä, blogeja ja Instagrameja olen seurannut jo pidemmän aikaa, yhtälailla kun sain inspiroitua täysin uusista tuttavuuksista. Samaa riemua olen kokenut myös teidän suomalaisten kanssamatkabloggaajien suhteen: on ollut mahtavaa tutustua kirjoittajiin upeiden blogien takaa.
Kun Bloggers & Industry -seminaarissa nostin katseeni violettihiuksisen tytön silmiin, hämmennyin hänen ottaessaan kädet levällään juoksuaskelia minua kohti. Ihminen, jota olen seurannut sosiaalisessa mediassa ei tuntunut lainkaan vieraalta, päinvastoin. Tytön suu kävi taukoamatta, iloitsimme ensitreffeistämme ja kehuimme kilvan Innastuksen, Matkamessujen, VisitHelsingin ja VisitFinlandin yhdessä luotsaamaa blogitapahtumaa. Tuntui hullulta, ja tuntui oikealta. Koska tyttö jää tältä samalta reissulta Suomeen vaihto-oppilaaksi ja ihastui valtavasti kotikaupunkiini Hämeenlinnaan, sovimme jo nyt sekä kesäretken Aulangolle että mökkireissun Hauholle, sinne järven rantaan ja pellon pientareille. Jos aikaa riittää, näytän tytölle Kuopion ja jo 50 vuotta suvussamme pysyneen kesämökin. Siellä maisemat ovat Hauhoakin kauniimmat.
Kun muistelen omilla reissuillani tapaamiani ihmisiä ja yhteisiä kokemuksiamme, ja huomaan kuinka vatsanpohjassa muljaisee mukavasti, tuumaan:
“Joku näistä kansainvälisistä bloggareista ajattelee varmasti meistä Suomessa tapaamistaan ihmisistä samanlailla, ja me tulemme heille mieleen, kun he puhuvat Helsingistä ja kaikesta Nordic Bloggers’ Experiencen kautta kokemastaan omille ystävilleen, ja he muistavat meidät kun seuraavan kerran vierailevat Suomessa.”
Saattaisit pitää myös näistä
27 Comments
Ihania kuvia ja mieltä lämmittäviä lauseita! On useita paikkoja, jotka eivät ole mitään ilman niihin kuuluvia ihmisiä. Toisaalta on myös niitä paikkoja, jotka menevät pilalle väärien ihmisten seuran takia. Mahtavia muistoja, niitä on joka puolella! Jokainen matkalla vastaan tullut reissaaja tai paikallinen jättää oman jälkensä ja jostakin syystä tuntuu, että aina sitä kohtaa juuri ne oikeat tyypit juuri niihin kyseisiin hetkiin ja elämäntilanteisiin. Monesti ne pienet hetket ja kohtaamiset ovat juuri sitä, mitä matkoilta ja arjestakin painuvat syvimmälle mieleen. Välillä sitä oikein pakahtuu kaikesta tästä, kaikista mahtavista tyypeistä ja paikoista, joita maa päällään kantaa! (Tulipas syvällistä, mutta tuollaisia ajatuksia tämä teksti mussa herätti!) Kivaa viikonloppua, oli huikeata olla osana tätä kokemusta! 🙂
Kiitos Laura, mukava kuulla että pidit. Allekirjoitan molemmat puolet tästä asiasta, mikä olisikaan voimakkaampi tekijä tunneasioissa kuin toinen ihminen.
Monesti juuri ne pienet hetket ovat parhaita, ja kuten sanoit ne myös jäävät parhaiten mieleen. Ihanaa sunnuntaita myös sulle, ja paljon matkakuumetta tuleviin reissuihin: luin, että sulla on vaikka mitä seikkailuja tulossa!
On kyllä outoa palata johonkin paikkaan, mistä on hyvät muistot. Outoa varmasti sen vuoksi, että ne ihmiset eivät ole siellä enää. Ihan kun palaisi kotiin, joka olisi osittain hävinnyt. Kamalaa. Joihinkin paikkoihin en edes halua enää takaisin, koska en halua hyvien muistojen tilalle mitään surullista ja yhtään sellaista oloa, että muistoista nyt puuttuu jotain. Ainut ketä haluan tavata on ne ihanat ystävät ympäri maailmaa. He eivät koskaan muutu vaikka missä asuisivatkin. Ystävissä ne aidot muistot pysyvät.
On, todellakin. Ja kyllä minullakin on muutamia paikkoja, jotka jätän siihen tilaan kun sieltä viimeisen kerran lähdin. Osaan toki pystyn ja haluan mennä uudelleen, mutta kyllä tässä sen verran kaihosieluja ollaan, ettei joka paikkaan kykene.
Nuo sinun kolme lausettasi ovat aivan mahdottoman kauniisti sanottu ja niin totta.
Raikkaita kesäkuvia- ja muistoja – ihana tunnelma tässä postauksessa 🙂
Kiitos kaunis! (:
Aivan ihana postaus! Niin kaunista tekstiä ja kauniita kuvia. ♥
Kiitos paljon sullekin, ihana kommentti, kiva että pidit. ♥
Todella kauniin herkkiä kuvia,oot osannu tuoda kukkien hennon sielun meidän kaikkien ihasteltavaksi ja tuo valo…
Kiitos mutlu, tuo loppukesän ilta-aurinko oli kyllä mahdottoman kaunis, niistä pellonpientareen kukista puhumattakaan. Suomen kesä on paras.
Siis mitä ihmettä! Miten multa on mennyt ohi että säkin oot Hämeenlinnasta kotoisin! Ja olipa taas kauniita ajatuksia ja kuvia 🙂
T. Sairion kasvatti
Eikä, mahtavaa! Täällä yksi Ojoisten kasvatti, ihan mahtava juttu! Meidän täytyy kyllä tehdä yhteisreissu kotikulmille sitten, kun oot kesällä käymässä Suomessa! Tai sitten tulet mun kanssa paikallisoppaaksi mukaan, kerätään pieni porukka ja mennään yhdessä meidän mökille. (:
Mulla on usein paha tapa elää menneessä sen suhteen, etten oikein pysty luopumaan muistoista ja mielikuvista mitä joku tietty hetki, paikka tai seura jätti jälkeensä. Paikat ei välttämättä muutu, mutta se oma fiilis muuttuu vaikka kuinka yrittäis pitää siitä kiinni. Mä muistan kerran tulleeni Alaskasta kotiin ikimuistoisen kuukauden kesäloman jälkeen ja kun Seattlen kone laskeutu Köpikseen, istuin siellä vaan penkillä ja itkin holtittomasti kaiken sen perään mitä matka, paikka ja seura oli mulle merkinny. Kesti varmaan kolme kuukautta ennen kuin palasin täyteen toimintakykyyn arjessa sen matkan jälkeen. Ja eihän asiat enää ikinä ollu samoin… onneks jäljellä on kuvat, joita voi aina katsella ja muistella niitä maagisia hetkiä kun tuntuu siltä, ettei mikään matka ikinä vois olla parempi. Niiden kautta mä pystyn parhaiten palauttamaan sen fiiliksen mitä sillä hetkellä koin. Ja ehkä just sen takia mun on tosi vaikee poistaa vanhoja kuvia kovalevyltä, edes niitä sysirumia kun just niissä on kuitenkin se hetken taika mukana… oho, tulipa pitkä sepostus.
Mä voin niin allekirjoittaa nuo itkuporut oman vaihdon jälkeen, ei nimittäin missään nimessä ollut helppoa palata takaisin Suomeen. Eli täältäkin löytyy kasapäin niitä sysirumia ja PIENIÄ kuvia, jotka taltioin mun Powershotilla. Huh. Mutta niissä elää muistoja, aivan äärimmäisen paljon, rumuudesta huolimatta.
Ihana, kaunis postaus Nella! Ja tuo haikeuden ja surullisuuden tunne, tiedän sen NIIN hyvin. Se on jotenkin tullut vielä konkreettisemmaksi näiden pikkuisten muksujen myötä kun ajan kulun ja heidän kasvamisen huomaa niin selkeästi. Ah. Mutta, kuten sanoit, siihen liittyy aivan hurjasti onnellisuutta myös. Tulipas tästä postauksesta hyvä mieli, nyt voi mennä hymyissä suin nukkumaan, hyvää yötä täältä Uudesta-Seelannista missä netti näyttää pelittävän parhaiten näin puolen yön aikoihin 😉 Tämä yökukkuminenhan EI auta jetlagiin!!
Kiitos Satu, ihana kuulla että tykkäsit. Mä en varmaan voi kuvitellakaan millaista äitinä oleminen on, mutta uskon sua täysin. Kaikkea hyvää ja ihanaa teille sinne maailman ääriin, nauttikaa täysillä!
Ihana tunnelma tässä postauksessa! Satu veikin jo sanat suustani… tuo tunnelma, tunnen sen niin hyvin. Yksi lempisanoistani onkin “contemplar” (varmasti italiaksi contemplare), jolle ei taida edes olla mitään yhtä oikeaa suomenkielistä sanaa. Se on kuitenkin sana, joka tuli tästä kirjoituksesta mieleen… on hetkiä ja paikkoja, joihin täytyy pysähtyä “a contemplar”…
Voi Eve, sun vastaukset ovat aina yhtä ihania. <3
Kaunis ote kirjoittamiseen. Yhtä kauniit kuvat. Kokemuksesi oli taatusti upea.
Kiitos Liisa, mukava kuulla. Ja voi, tää kokemus, voi kyllä!
Ihana postaus! Nää ajatukset pyörivät munkin mielessäni usein.
<3
Ihana postaus, ihana nainen ja upeita kuvia. Ihanaa! 😀 😀 Tuliko selväksi, että tää oli mun mielestä siis ihana?
Voi Rimma, sä oot vallan ihana! Kiitos ihanasta kommentista <3
[…] olen kirjoittanut aiemminkin – miettinyt suhdettani omistamiseen, muistellut missä kuljimme kerran, puhunut intohimosta ja pohtinut: on hirveää ajatella, ettei aikojen alussa ollut lainkaan […]
[…] hetkeen sopii edelleen aiemmassa ja samaa aihetta käsittelevässä Missä kuljimme kerran -kirjoituksessani jakamani […]
[…] olen kirjoittanut aiemminkin – miettinyt suhdettani omistamiseen, muistellut missä kuljimme kerran, puhunut intohimosta ja pohtinut: on hirveää ajatella, ettei aikojen alussa ollut lainkaan […]