Pietari näkyvissä!

Olen matkustanut puolihuolimattomasti väärälle juna-asemalle ja istunut paluumatkan Milano Centraleniin nuoren ja komean veturinkuljettajan vieressä, veturin ohjaamossa. Nostanut varpaani liian kuumalle hansikaslokerolle ja syönyt puoliksi penkille sulanutta suklaata Henrin ajaessa meitä Via Balticaa pitkin kohti Latvian pääkaupunkia Riikaa. Istunut pienen Toyotan takapenkille, työntäntyt pään ikkunasta Green Dayn pauhatessa kasettiradiosta ja pysähtynyt Danielen ja Marcon kanssa ostamaan välillä jäätelöä. Toinen heistä pitää minuun edelleen yhteyttä, toinen ei osannut sanaakaan englantia. Mutta mikä tärkeintä: näimme yhdessä Toscanan vehreät kukkulat.

Tällä kertaa, St. Peter Linen kutsumalla pressimatkalla, kättelin matkustajarahtilaivan kapteenia, kummastelin punaista paniikkinappulaa, ihmettelin pienen pientä ruoria ja edessäni avautuvaa Pietarin suursatamaa, joka vuonna 2011 käsitteli  yhteensä 2 365 174 konttia. Satama-alue oli niin valtava, etten keksi mihin sitä vertaisin tai miten sitä kuvailisin. Se vain jatkui ja jatkui.

Lähtisin Pietariin uudelleen koska tahansa jo pelkän merimatkan takia: näin neljä majakkaa, pyöreitä ja rannattomia Fort Boyardmaisia rakennuksia ja paikalleen ruostuneita aavelaivoja. Tai niin luulin, kunnes joku korjasi:

“Tämä on Venäjä, nuo eivät ole hylättyjä, niissä asuu aina joku.”

Sankt Peterburg-Pietari, Petrograd, Leningrad ja vuoden 1991 kansanäänestyksellä Pietari – mereltä päin kaupungin porteilla matkustajaa tervehtii komea muisto entisen Leningradin ajoilta.