Rautupilkillä
Nyt on käynyt monesti niin, ettei ole syönyt.
Rautu, nimittäin.
Kun on onni asua Pohjois-Norjan Lakselvissa, myös kalavedet ovat lähellä. Ja millaisia kalavesiä ne ovatkaan! Välillä saa ennätyskalan, jonka toisen fileen suolaa ja graavaa ja nauttii majoneesin kera hapankorpun päällä, kun taas toisen pistää hyväksi toviksi Harvian savusaunaan. Siitä syö osan, toisesta puolikkaasta tekee savuraututahnan, ja rääppiäiset voi leipoa creme fraichen kanssa pizzan täytteiksi.
Myös savurautupiirakka on aivan erinomaista.
Mutta sitten on niitäkin päiviä, kun ei tapahdu yhtään mitään.
Ja sellaisia päiviä pitää ollakin, jotta muistaa, ettei kalaa vain oteta.
Kala saadaan ja se ansaitaan.
Olemme nimenneet läheisen tunturijärven Kanajärveksi. Silloin kun se antaa, sen nimi vaihtuu Munivan kanan järveksi. Ja aina silloin, kun mitään ei ole tullut hetkeen, sen nimi vaihtuu takaisin Kanajärveksi.
Siellä on aina kana kynittävänä.
Kalastajan elämä on aina yhtä ihanaa ja kamalaa. Etenkin, kun kalastaa syödäkseen. Näinä aikoina sen merkitys on noussut vieläkin suuremmaksi, kun rajan taakse Suomen puolelle ei pääse ostoksille.
Sitä ja seuraavaa pilkkireissua odotellessa.
Kiitos, kun tuet sivuston toimintaa
Kun hankit retkeilyvarusteita ja kirjoja boldattujen sinisten linkkien ja painikkeiden kautta, minä saan pienen provision, mutta sinä et maksa yhtään ylimääräistä. Kiitos, kun tuet KAUKOKAIPUUn toimintaa ja mahdollistat lukukokemuksen ilman mainosbannereita.