Matkailun aiheuttamasta burnoutista toipumisesta

Harva tietää, että lähdin vuonna 2017 kuukaudeksi Thaimaahan, jotta saisin kirjoitettua viimeisen luvun Pakkaamisen käsikirja -teokseeni. Kirjaan, jota en koskaan julkaissut, sillä tuolla reissulla minä romahdin.

Mietin koko matkan ajan, miksi tulin Thaimaahan, enkä lähtenyt mieluummin vaikka Suomen Lappiin. Syy toki oli selvä, se kirja ja pakkauslista kuukauden mittaisesta Aasian reissusta, mutta en enää missiostani huolimattakaan pystynyt perustelemaan matkaa itselleni.

Olin helvetin väsynyt ainaiseen lähtemiseen ja oman paikkani etsimiseen, ympärillä tapahtuvien asioiden dokumentoimiseen, uusien paikkojen tutkimiseen. Ilmasto ahdisti niin Thaimaassa kuin ajatuksissani. Olin myös aivan lopun väsynyt niihin iänikuisiin kysymyksiin siitä, mihin lähtisin seuraavaksi, kun ainoa lähtemään ajanut syy oli jo pidemmän aikaa ollut epävarmuus omasta elämästä ja itsestään.

En ollut enää pitkään aikaan osannut nauttia matkailusta. Matkailusta oli tullut minulle keino pakoilla todellisuutta ja tyytymättömyyttä elämääni kohtaan.

Kuristusote on jo onneksi hellittänyt, vaikka tuolloin tuntui, etten pystynyt hengittämään.

Älkää käsittäkö väärin, kyllä minä sisimmässäni rakastan matkailua ja uusien kulttuurien kokemista. Matkailun ei tule koskaan loppua, sillä se on mahtava ja mielestäni paras keino oppia ymmärtämään toisia kulttuureja ja itseämme, olenhan kirjoittanut aiheesta jo aiemmin, mutta kaikkeen väsyy, jos sitä tekee liikaa, tai jos sitä tekee väärin periaattein.

Oikeasti minä halusin vain olla. Halusin löytää oman turvapaikan, jossa voin kenenkään tuomitsematta hautautua peiton alle kirjojen pariin tai kirjoittaa aamusta iltaan tietokoneen ääressä, jos siltä tuntuu. Halusin elämän, jossa voisin olla juuri sitä, mitä tahdoin olla. (Muuten, tuo artikkeli on saanut aikaan hurjan paljon reaktioita ja jakoja, kiitos niistä ja kaikista viesteistänne. Niitä on ollut ilo lukea.)

Kun saavuin viimein Suomen itsenäisyyspäivän iltana loputtomalta tuntuneen matkani päätteksi Helsinki-Vantaalle, purskahdin itkuun. Olin aivan loppu.

Elämä jatkoi alamäkeä, kun keväällä 2018 löysin silloisen kumppanini toisen seurasta. Jo valmiiksi hauras mieli pirstaloitui entisestään, ja ainoa jäljelle jäänyt vaihtoehto oli lähteä. En enää yksinkertaisesti voinut jäädä Helsinkiin, minkä vuoksi siirsin osoitteeni lapsuudenkotiini Hämeenlinnaan, ostin auton ja muutin tienpäälle.

Lähdin pohjoiseen, ja päätin asettua eteläisimmillään Rovaniemelle.

Se siitä rohkeudesta, jota kaikki minussa ihannoivat. Tai ehkä se oli sitäkin: todeta, että helvettiin kaikki ja kohti uusia alkuja (saman nimisen tarinan löydätte myös ensi kuussa julkaistavasta Erältä, eräistä -kirjastani). Minulle tuo lähtö näyttäytyy kuitenkin eri valossa kuin sitä vierestä katsoneille. En vain silloin pystynyt puhumaan aiheesta paitsi muutamille harvoille, mikä lienee enemmän kuin ymmärrettävää.

Mutta katsokaa, mihin tuo kaikki on minut johdattanut! On välillä vaikea uskoa sitä itsekään. Parasta on kuitenkin se, että tuolla matkalla sai alkunsa myös uusi kirja, jonka maksoin eilen 100% ennakkoon. Se oli varmasti elämäni kallein ja paras yksityisostos, puhdas sijoitus tulevaisuuteen ja omaan uraani unelmien neulaspolulla.

Mutta siitä lisää seuraavassa artikkelissa.

PS. Yksi surullisenkuuloisen Thaimaan-matkan kohokohdista oli haikkaus Krabin kansallispuistosta löytyvän Hang Nakin huipulle, jolta jutun kuvat on taltioitu. Voit lukea tarinan kokonaisuudessaan täältä.