★ Kaupallinen yhteistyö Ylitornion kunnan kanssa | Osa 3

Leveällä pensselillä oli maalattu maisema niin että taivaan sini jatkui maan äärestä äärettömyyteen aina siihen pisteeseen asti, jolloin laskevan auringon hehku painaisi päivän mailleen.

Sitä ennen yksi vaeltaja kylpi hiessä, ja se vaeltaja olin minä.

Viileä viimeilta oli enää muisto vain, kun parkkeerasin auton ennen puoltapäivää Eholammen rantaan, lukitsin ovet, heitin pikkurinkan selkään ja lähdin kapuamaan ylös jyrkästi kasvavaa Viisavaaraa. Olin pakannut reppuun makuupussin, makuualustan, rankisen ja keittimen sekä kevyet eväät ja neljä litraa vettä. Tarkoitukseni oli kulkea kokonaisuudessaan 50 kilometrin mittaisesta Aurinkovaarojen Jotos -vaellusreitistä puolet ja viettää yksi yö Kivivaaran laavulla.

Vaan toisin kävi, kuten yleensä aina.





Vanha aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta. Tuulenvire oli unhoittunut päiväunille. Ilma seisoi paksuna ja hikisenä, paita liimautui ihoon, ja otsaa sai pyyhkiä yhtenään. “Kyllä nämä nyt pakon edessä ovat tämän kesän viimeiset helteet”, mutisin itsekseni ja otin pitkän hörpyn vettä. Viereisten koivujen välissä kauniissa aamuauringossa kimmelsi komea seitti, vielä kasteesta märkä. Pian se kuitenkin kuivuisi, sillä aurinko kiipesi ikuisella matkallaan yhä ylemmäs taivaankantta.

Kuuma!

Tauon paikka. Laskin rinkan selästäni ja kauhaisin kourallisen makeita mustikoita suuhuni. Taivaalla yläpuolellani viiletti tuulihaukka. Se aloittaisi pian muuttomatkansa Etelä-Eurooppaan tai sitten Pohjois-Afrikkaan, riippuen siitä, mihin olisi aiemmilla matkoillaan mieltynyt. Vai käyvätkö linnutkin joskus eri paikoissa? Voimmeko me olla mistään täysin varmoja?

Tuulihaukka hävisi yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin, ja estradille sen tilalle tepasteli maata pitkin pikkuinen niittykirvinen. En ole varma mutta luulen, että tämä yksilö jatkaa matkaansa Välimerelle.

Lapissa on varmasti yhtä kuuma kuin siellä nyt.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta saavuin Kivivaaran laavulle ennen aikojani. Vaellusreitti oli toki ollut mukavan helppo kulkea, ja uudet valkoiset merkkipaalut olivat ohjanneet tietä, mutta olin silti varautunut jäämään yöksi näille sijoille. Kuluneen kesän lohivaellukset olivat kuitenkin tainneet karaista niin, ettei muutaman kilon pikkurinkka tuntunut enää missään aiemman, yli 20 kilon varustekasan alla.

Päätin istahtaa alas ja syödä eväsleivän, minkä jälkeen olisin varmasti viisaampi. Virtaa tuntui riittävän, ja varjoinen metsä houkutteli. Niinpä päätin jatkaa matkaani saman päivän puitteissa reitin loppuun asti ja yöpyä teltassa auton vieressä. Kyllähän nyt ne loput 10 kilometriä tällä vauhdilla sujuvat ihan mukavasti!

Aivan laavun takana kohoaa kallio, joka tarjoaa yhdeksän metriä kiivettävää ennätyksiä havitteleville boulderoi’ille. Kuulin nimittäin, ettei tämän kohteen negatiivista seinää ole vielä kukaan koskaan suorittanut.

Kivivaaran laelta aukeasi niin komea maisema, että etelän hetelmän pitää hieraista silmiään. Näkymä oli kuin Kolin yltä, mutta Pielisen tilalla niin kauas kuin silmä piirsi kasvoi tumma kuusimetsä. Aivan ihana näky.

Hjii—tsak!

Kivitasku laulaa lennähti seuraksi viereiselle kallionlohkareelle. Se katsoi minua pieni pää kallellaan. Yömuuttajalla ei näyttänyt vielä olevan kiire trooppiseen Afrikkaan, hehkuihan Suomen Lappikin vielä helteestä. “Pidätkö sinä paahteesta?” kysyin tirpalta, joka heilautti pyrstöään ja lensi tiehensä.

“En minäkään, tulisi jo syksy ja kirpeät tähtiyöt.”

Kivivaaralta vanhalle Porokämpälle matka viettää alamäkeen vajaa kaksi kilometriä. Perille päästäkseen askeltaan saa varoa, sillä täällä on rakkaa vaikka ja kuinka. Suurimman pirunpellon yli on onneksi rakennettu kulkua helpottamaan tukevat pitkospuut.

Tällaisen laajan kivikon, Pirunpellon, sanotaan olevan itse pahamaineisen sarvipään esimerkki omista surkeista maanviljelystaidoistaan, tai sitten sen oletetaan olevan vanha muinaisranta. Jälkimmäinen sopisi tilanteeseen paremmin, sillä näillä main makasi aikoinaan Itämeren syntyä edeltäneen Ancylusjärven raja. Aavasaksalla on varsin kiintoisa menneisyys, josta kirjoitin enemmän tämän juttusarjan toisessa osassa.

Päivä alkoi painua kohti iltaa, vaan matkaa oli vielä jäljellä. Porokämpältä Kotarovalle pitäisi kulkea vielä 3,4 kilomeriä ja Kotarovalta Utsuun 3,3 kilometriä. Utsun eräkämpän jälkeen jäljellä olisi viimeinen nousu Ehovaaran yli ja laskeutuminen takaisin Eholammen rantaan, jossa RAVi odottaisi.

Jossain vaiheessa askel alkoi jo vähän painaa, mutta mieli oli loppukesän illasta kevyt. Miten ihanaa olikaan olla täällä, kun ei ollut kiire mihinkään.





Vaelluksen loppuosuutta reunustava metsä oli kaunis, luonnontilainen ja rehevä. Ilta-auringon pehmeät säteet painautuivat havupuiden oksia vasten, joilta ne valuivat alas saniaismattojen ylle.

Tsi-tsi-tsää-tsää-tsää! Tjyy-tjyy­tjyy…

Se oli baskeripäinen hömötiainen.

Autolle saavuttuani olin väsynyt, onnellinen ja 100% valmis lempeille löylyille. Niinpä jätin telttayön tuonnemmaksi ja varasin kaksi yötä tällä kertaa Aavaloma Cottages of Holidaylta, jonka pieni ja viihtyisä mökki sekä respan kotoisa sauna olivat juuri niitä asioita, joita erämaankulkija osaa arvostaa, ja mitä tämän mieleenpainuneen Ylitornion reissun päätteeksi kaipasi.

Linkkivinkit

★ Aurinkovaarojen Jotos -vaellusreitti
★ Aurinkovaarojen Jotoksen kartta
★ Aavasaksan vaellusreitit ja luontopolut
★ Aavasaksa.fi-matkailusivusto
★ Aavasaksa Lapland Facebookissa
★ #AavasaksaLapland Instagramissa

★ Kaupallinen yhteistyö Ylitornion kunnan kanssa | Osa 2

Ani harvoin olen kulkenut niinkin sukkelasti erämaisiin maisemiin johdattavalla luontopolulla kuin Aavasaksan Kruununkierroksella, jonka laelta pääsee ihailemaan yhtä Suomen 27 kansallismaisemasta.

Tengeliönjoen kauniiden maisemien lisäksi polulla lienee parasta se, että rengasreitti sopii helppokulkuisuutensa vuoksi ihan koko perheelle. Maisemakierrokselle tulee mittaa vajaa kolme kilometriä, ja vaihteleva maasto tarjoaa luontoelämysten lisäksi mielenkiintoista nähtävää niin maapallon historiasta kiinnostuneille kuin vanhan eräkirjallisuuden ystäville.





Saavuin onnistuneen melontaretken päätteeksi majapaikkaani Midnight Sun Cottages Aavasaksalle, josta olin varannut itselleni pedin kahdeksi yöksi. Kiitin mielessäni sääjumalia, sillä aamupäivän paahtava kuumuus oli helpottamaan päin pilvimassojen valuttua takaisin tutuille paikoilleen pohjoista taivaankantta. Pakkasin kamerareppuun omenan ja vesipullon, ja otin suunnaksi aivan Lomakylän helmoilta alkavan Kruununkierroksen näköalapolun.

Hyväkuntoiset pitkospuut alkoivat polun alkumetreiltä. Askeleet kumahtelivat lautareitillä, ja kameran suljin pääsi heti töihin. Niukillakin vesivaroilla selviävät, taivaan painamat männyt kumarsivat kulkijalle mitä komeimmin kaarin. Vaikka ne eivät vähäisen ravinnon vuoksi kasva kovin suuriksi, vuosilustoja voi olla satoja. Niiden omituiset muodot ovat talven tekosia, sillä paksu ja raskas lumi muotoilee niitä haluamallaan tavalla. Minusta ne näyttivät kuitenkin enemmän siltä, kuin Lapin entisaikojen jättiläiset olisivat kerran kulkeneet Aavasaksan yli ja painaneet jättimäisillä peukaloillaan puut aivan kieroiksi. Mene ja tiedä, mutta puuvanhukset ovat ihailunsa ansainneet.

Älä siis kiirehdi, vaan katsele rauhassa ympärillesi.

Heti kohta alun jälkeen tulee vastaan penkein varustettu ensimmäinen levähdyspaikka, jonka jälkeen lyhyen matkan päässä pitkospuut päättyvät Kruununkierroksen laavulle. Hirsien suojissa voi pitää ensimmäistä juomataukoa tai vain istua ja katsella upeaa jokimaisemaa.

Laavun puuhuolto on hyvällä mallilla, mutta tulitikut kannattaa jokaisen pakata mukaansa niitä nuotiolla grillattavia eväitä unohtamatta – näissä maisemissa viettää mielellään tovin jos toisenkin.

Laavulta Keisarinmajalle, Lapin vanhimmalle matkailurakennukselle, on matkaa vain vajaan kilometrin verran, joten eiköhän jatketa eteenpäin!

Metsäinen, pulleiden mustikoiden reunustama polku muuttuu pian ylämäkeen viettäväksi leveäksi pitkospuureitiksi ja rappusiksi. Kauaa ei kuitenkaan tarvitse kiivetä. Riittää, kun ohittaa komean rakkamaan – reitin seuraava laki ja maisematasanne ovat ihan vieressä.

Jääkausi päättyi jo noin 9 000 – 10 000 vuotta sitten, mutta maankohoaminen jatkuu edelleen. Sen vauhti vaihtelee, ja täällä Perämeren pohjukassa liike on enää alle metrin sadassa vuodessa. Siitäkin huolimatta maankuoren jännitteet aika ajoin purkautuvat, mikä tuntuu Tornionlaaksossa lievinä maanjäristyksinä. Nyt maa kuitenkin makaa tukevasti jalkojeni alla, ja uskallan huoletta nojailla näköalatasanteen puiseen kaiteeseen.

Tuntuu hurjalta, että muinainen merenranta ulottui aivan Aavasaksan juurelle vielä noin 4 000 vuotta sitten – sehän on ihan vasta! Eräs polun info-tauluista kertoo Aavasaksan olevan tyypillinen peräpohjalainen “kalottivaara”, jonka tuntomerkkinä toimii sen lakea (kalottia) peittävä irtain maa eli moreeni, joka on kulkeutunut niille sijoilleen ajan ja jään mukana.

Hengähdystauon jälkeen matka jatkuu polkua pitkin mäntymetsään, josta ennen näkötornia ja seuraavaa maisemapaikkaa löytyy Lapinmaan väkevän kuvaajan, Annikki Kariniemen, muistopatsas. Kariniemi tunnetaan Lapin ensimmäisenä naiskirjailijana, eräkirjailijana, luonnonsuojelijana ja myös pohjoisen kantaaottavana äänitorvena, jonka kirjoittamat teokset sodasta, väkevästä rakkaudesta ja vahvoista naisista herättivät aikoinaan kiivastakin keskustelua.

Kariniemi oli myös tiettävästi Pohjoismaiden ensimmäinen naiskirjailija, joka valloitti perinteisesti miehille kuu­luvan alueen; eräkirjallisuuden. Lohisiima ja silkkiliinaa (1954) sai ilmestyessään poikkeuksellisen hyvät arvostelut. Hävettää myöntää, etten vielä ole lukenut kyseistä kirjaa, minkä vuoksi tilasin sen tätä juttua kirjoittaessani Antikasta, netin luottokirjakaupastani vanhoja romaaneja etsiessäni.






Mikäli Annikki malttaisi irrottaa rakastavan katseensa kirjastaan, näkisi hän oikealla kyljellään upean Tengeliönjoen maiseman, joka jatkuu niin pitkälle kuin silmä piirtää.





Historia tietää myös kertoa, että Tornionlaakso mainitaan ensikertaa – joskin epäselvästi – papin ja historiantutkija Adam Bremeniläisen kirjoituksissa jo 1070-luvulla. Myöhemmin 1550-luvulla alueella vieraili ruotsinmaalta Olaus Magnus, joka tunnetaan parhaiten Carta marinan, ensimmäisen Pohjoismaita kuvaavan kartan tekijänä ja Pohjoisten kansojen historian (1555) kirjoittajana. Myös ranskalainen matemaatikko ja tähtitieteilijä Pierre-Louis Moreau de Maupertuis kävi vuosina 1736–1737 suorittamassa astemittauksia, joilla pyrittiin osoittamaan maapallon napojen litistyneisyys.

Sole mikhään ihme, että Tornionlaakso ja erityisesti Aavasaksa ovat kautta aikojen vetäneet myös meitä pohjoisen matkailijoita puoleensa, onhan Tornionjoki alusta asti ollut luontainen kulkuväylä syvälle Lapinmaahan ja sen tarjoamiin suuriin seikkailuihin.





Maasta Keisarinmajan vierestä löytyy toinen muistomerkki, joka on pystytetty Unescon maailmanperintölistalle nostetulle Struven ketjulle. Pohjoisen jäämeren ja Mustanmeren välillä sijaitseva Struven ketju on kolmiomittausketju, jolla selvitettiin maapallon muotoa ja kokoa 1800-luvulla. Ylitorniolle Aavasaksan piste mitattiin vuonna 1845.

Muistomerkistä puolenkämmentä vasemmalla, Aavasaksan lakialueen korkeimmalla kohdalla sijaitsevaan 13 metrin korkuiseen näköalatorniin on vapaa pääsy. Sen välittömästä läheisyydestä löytyy myös Lapin vanhimmaksi matkailurakennukseksi tituleerattu Keisarinmaja. Rakennus edustaa romanttista sekamelskaa, jossa voi nähdä uusklassista-, karjalaista-, bysanttilaista- ja viikinkityyliä. Huh. Valitettavasti harjakaisten aikaisesta epävakaisesta poliittisesta tilanteesta johtuen Venäjän keisari ja Suomen suurruhtinas eivät kuitenkaan koskaan saapuneet paikalle, mutta mene sinä!

Kruununkierros nimittäin esittelee upeaa lappilaista luontoa harvinaisella ja hyvin omintakeisella tapaa molemmin puolin Suomen ja Ruotsin rajaa.

Linkkivinkit

★ Aavasaksan Kruununkierroksen näköalapolku
★ Aavasaksan vaellusreitit ja luontopolut
★ Aavasaksa.fi-matkailusivusto
★ Aavasaksa Lapland Facebookissa
★ #AavasaksaLapland Instagramissa
★ Aavasaksan paviljonki
★ Tietoa Struven ketjusta